Hyvät pahat vanhemmat

Olen jo pitempään ajatellut, että minulla ei ole enää mitään sanottavaa: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, oikeudesta, oikeudettomuudesta, tasavertaisuudesta jne…

Mutta ei se näköjään niin olekaan. Tällä viikolla törmäsin jälleen siihen rakastavatko vanhemmat lapsiaan tasapuolisesti?

Kymmenen lapsisen perheen isä kuoli lähes 91-vuotiaana. Äiti elää vielä. Vanhemmat olivat tehneet jo kymmenisen vuotta sitten testamentin, joka oli totaalinen järkytys perheen kahdeksalle lapselle. Vanhin poika ja nuorin poika perivät kaiken, muut kahdeksan eivät mitään.

Ovatko nuo kahdeksan muuta lasta neljä tyttöä, neljä poikaa, jotenkin huonoja ihmisiä? Eivät ole. Kaikilla on työtä, ammatit, perheet. He ovat ihan kunnon kansalaisia kaikin puolin. Silti heillä ei ollut mitään arvoa vanhempiensa silmissä.

Tyttäret ovat kaikkien näiden vuosien aikana käyneet jatkuvasti vanhempien luona. He ovat auttaneet kotitöissä, puutarhanhoidossa, juhlien järjestämisessä ym. Pojat ovat vierailleet vanhempien luona. Joskus kyllä oikein inhotti katsella ja kuunnella, kun vanhin tytär nuoleskeli isäänsä.

Noh, eipä olisi kannattanut, sillä minä näin jo heti, ettei perheen isä pitänyt tyttäriä ja yleensäkään naisia minkään arvoisina. Oikein perus naisvihamielinen mies. Joskus kuuntelin tyrmistyneenä, kuinka inhottavasti mies puhui vaimolleen. Minä antaisin kaulimesta päähän omaa miestäni, jos hän puhuisi minulle samalla tavalla, mutta myönnän, että kiltisti kuuntelin ja nielin sellaista puhetta aikaisemmassa avioliitossani. Vasta kun perkasin itsetuntoni ja pyhän perhe teemani auki, loppui nöyristely.

Olenkin todennut, että tuon suvun naisten olisi ollut syytä tulla Koloristi koulutukseeni, niin olisivat siinä luurangot saaneet kaapeista kyytiä. Nyt noista kahdeksasta lapsesta ainakin seitsemän todennäköisesti vaatii lakiosansa, mikä on aivan oikein.

Silti se ei korjaa sitä vahinkoa joka nyt on tapahtunut. Sitä järkyttävän perustavaa laatua olevaa loukkausta, että nuo kahdeksan lasta ovat arvottomia vanhemmilleen. Ilmeisesti heidän ei olisi toivottu olevan olemassa lainkaan. Vain kaksi poikaa, vanhin ja nuorin, ovat arvokkaita, tärkeitä ja rakastettuja.

En tiedä voiko lasta, olipa kyse pienestä, isosta tai vanhastakin lapsesta, loukata enemmän ja julmemmin kuin nuo vanhemmat tekivät. Tosin olen kyllä kuullut eräältä naiselta, jonka sisar kuoli, äidin sanoneen hänelle: ”Olisit sinä joutanut ennemmin kuolemaan.” Joten tämä vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan on täydellinen myytti. Totuus on, että vanhemmat rakastavat ehkä yhtä tai kahta lasta ja muut saavat sitten jäädä nuolemaan näppejään. Mutta jos asiaa kysyy vanhemmilta, ei tietenkään voi tunnustaa rakastavansa jotain lastaan ja tuskin sietävänsä jotain toista. Se on tabu.

Ja rakkauttahan ei voi ostaa. Vaikka olisi kuinka hyvä lapsi ja kerjäisi rakkautta vanhemmiltaan, niin sitä joko on tai ei ole. Niinpä itsensä kannattaisi vapauttaa tästä rakkauden kerjäämisestä, koska jos on oppinut kerjäämään vanhempiensa rakkautta, tekee sitä vääjäämättä myös parisuhteessaan.

Suosittelenkin kaikille luettavaksi kirjani Seitsemän Sinettiä, vaikka sen lukeminen voikin tehdä kipeää. Onhan paljon helpompi sulkea silmänsä ja korvansa, kuin nähdä ja kuulla rehellisesti. Ymmärtää se, onko arvostettu ja rakastettu, vai arvoton rakkauden kerjäläinen. Ja kuitenkin vain elämällä oma arvomme todeksi joka ikinen päivä, voimme saada rakkautta ja arvostusta muiltakin.

Nyt kuitenkin tuon kymmenlapsisen perheen vanhemmat ovat rikkoneet perheen lasten välit totaalisesti. Ennen vanhaan tällaisista syntyi veljesmurhia ja ainakin sillä saadaan veljes/sisarusviha varmuudella aikaan. Kiinnostuneena jään seuraamaan, lopettavatko nämä kahdeksan lasta pitämästä äitiin yhteyttä. Jos lopettavat, voin vain todeta että äidillä on syytä katsoa peiliin. Tosin ei hän sitä tee. Nuo kahdeksan muuta lasta ovat vain kateellisia ja vika on heissä, ei vanhempien epäoikeudenmukaisuudessa ja rakkaudettomuudessa.

Mutta on tässä nyt haastetta myös noille kahdeksalle. Katkeroituvatko he, kun heille on heitetty arvottomuus päin naamaa? Toivottavasti niin ei tapahdu, sillä katkeruus on sairastuttava ja lukkiuttava tunne.

”Kaikki negatiivinen, minkä jätät itseesi kiinni, tukehduttaa ja turruttaa sinussa olevia energioita”. Seitsemän Sinettiä

Korallin värisiä ruusuja sinulle, joka olet jäänyt vaille vanhempiesi rakkautta. Sillä koralli värinä kertoo mm. äidiltä saamatta jääneestä rakkaudesta. Muista että olet ihana ihminen ja kaiken rakkauden arvoinen!