Värit antavat aina uusia oivalluksia

Havahduin taas hiljattain pohtimaan sitä, mitä punainen väritulkinnassamme kertoo. Asia alkoi mietityttää minua, kun olen tässä jo pitemmän aikaa ihmetellyt uusiopariskunnan miestä, joka ramppaa äidin luona maalla jatkuvasti. Eikä riitä että roikkuu äidin esiliinan nauhoissa vanhempien kotona, lisäksi mies lomailee vanhempiensa kanssa Lapissa, ulkomailla, missä milloinkin. Miehen vaimo ja lapset eivät tietenkään ole mukana. Usein eivät edellisen avioliiton lapsetkaan ja yhteisiä lapsia parilla ei onneksi ole.

Mutta itsekin punapersoonaisena ihmisenä ymmärrän tämän. Punaiset ihmisethän ovat juurettomia. Siis kaikki joilla on persoona tai minuus kirkkaanpunainen, magenta, vaaleanpunainen, oranssi, kulta tai violetti. Kaikilla heillä tai meillä on juurettomuus ongelma. Ja tietenkin, jos lukko tai avaimista löytyy ruskea, niin he myös.

Yleensähän asiaan liittyy vielä tunnekylmä äiti ja äidiltä saamatta jäänyt rakkaus, joten eipä ihme että on jatkuvasti pyörittävä lapsuudenkodissa. Jotenkinhan sitä paikkaansa on varmistettava, kun ei voi olla rauhallisen varma siitä, että kukaan ei sitä vie. Että se on aina ja iankaikkisesti olemassa, vaikken kävisikään paikkaani varmistamassa ja roikkuisi äidin esiliinannauhoissa kiinni.

Oman juurettomuuteni ymmärsin vasta värien myötä. Ja hartiavoimin sain tehdä työtä sen eteen, että kasvatin juuret itselleni. Se myös katkaisi sen äidin esiliinannauhoissa roikkumisen. Olemassaolon oikeutuksen kerjäämisen tunnekylmältä äidiltä. Miten vapauttavaa se onkaan ollut.

Mutta nyt kun katselen nuorempia ihmisiä ja myös itseäni vanhempia, ihmettelen kuinka paljon meitä juurettomia on. Eikä se tarkoita esimerkiksi avioerokotia tai muuta vastaavaa. Juurettomuutta on todella paljon ns. ehjien, hyvien perheiden lapsissa. Juurethan kasvavat varmuudesta omasta paikasta. Siitä että on rakastettu sukunsa jäsen. Kun tuo varmuus uupuu, syntyy juurettomuus.

Mutta sitten tulee taas se tosiasia että sama vetää puoleensa samaa. Eli juureton vetää puoleensa toisen juurettoman. Joten kuinka nämä kaksi juuretonta sitten osaisivat juurtua keskenään, jolleivät edes tajua olevansa juurettomia? Ja sitten siihen juurettomuuteen liittyy usein vielä sitoutumiskammo, onkin soppa valmis. Siinähän sitä sitten ollaan jalka oven välissä valmiina keräämään ns. lelut kainaloon ja häipymään. Kun se varmuus siitä, että olen rakastettu, että tämä on minun paikkani, puuttuu, on paljon helpompi olla sitoutumatta ja nostaa kytkintä.

Mutta siitä juurettomuudesta ja sitoutumiskammosta voi tervehtyä. Minäkin olen tervehtynyt. Sitoutumiskammoani hoidin aikanaan mm. laittamalla kaksi sormusta vasempaan nimettömään. Ja voi taivas kuinka inhottavalta nuo sormukset silloin tuntuivat, kunnes vähitellen totuin niihin ja lakkasin inhoamasta.

Juurettomuuttani hoidin juurruttamalla itseäni ruskealla. Heti eteisessä oli ruskea venetsialaisnaulakko, ruskea pikkukaappi, ruskeakulta kehyksinen iso peili ja sen alla pieni ruskea hyllykkö. Lisäksi minulla oli vihreitä lehti tauluja eteisessäni. Keittiöön valitsin ruskeat työpöytätasot juuri tuon juurtumisen vuoksi. Se kannatti. Minä juurruin kunnolla Yrjönkadulle.

Nykyisen rakkaan puolisoni kanssa en ota käytännöllisesti koskaan pois vihkisormustani kuten ei hänkään. Edellisessä avioliitossaan mies ”hukkasi” sormuksen alta aikayksikön. Omassa ensimmäisessä avioliitossani pidin vihkisormuksia vain kodin ulkopuolella. Kotona en koskaan. En tietenkään pitänyt kotona. Enhän minä ollut sitoutunut mieheen. Eikä hän minuun, sillä muutama vuosi avioitumisen jälkeen mies hukkasi sormuksen.

Mutta tämä uusiopariskunta, minun lapset ja sinun lapset, surettaa minua. Kun vanhemmat ovat juurettomia ja toisiinsa sitoutumattomia, millaisen perhe ja parisuhdemallin nämä lapset saavat? No sen juurettomuuden ja sitoutumattomuuden.

Toisinaan minun tekisi mieleni kysyä mieheltä, että haluatko ihan oikeasti että tyttäresi saavat sinun kaltaisen miehen? Miehen joka juoksee äitinsä helmoihin, lomailee äidin kanssa, tai veljenpoikien ja isän kanssa tai sedän tai jonkun muun, mutta ei oman vaimon ja oman perheen kanssa. Sellaisen miehenhän nämä tyttöparat tulevat saamaan, sillä malli, jonka imemme lapsuudenperheestämme, on, ikävä kyllä, se joka vaikuttaa. Sen mukaan toimimme ja sen mukaan vedämme puoleemme puolison. Ja sen vääristyneen parisuhde- ja perhemallin purkaminen on vaikeaa. Ainakaan se ei purkaudu itsestään. Mutta jos haluaa oikeasti muutosta elämäänsä ja haluaa purkaa väärät kaavat, on se aina mahdollista. Onneksi!

Joten, katsopa omaa sylttytehdastasi eli lapsuudenperhettäsi, vanhempiesi parisuhdetta, pyhää perhettänne. Olisiko aika purkaa väärät toimintamallit ja vetää puoleensa onnellinen elämä? Tämä vuosi 2018 on kohta loppu ja uusi vuosi 2019 alkaa. Voisiko siitä tulla aivan erilainen vuosi, joka muuttaa koko elämäsi?