Minkä arvoinen olen?

Minkä arvoinen olen?

Tätä asiaa jouduin itse aikanaan pohtimaan ja perkaamaan. Saman asian äärellä ovat monet muutkin. Ja tietenkin on suunnaton määrä niitä, jotka eivät koskaan pysähdy pohtimaan arvoaan.

Keski-Suomalaisessa oli viikonloppuna lyhyt artikkeli eräästä tunnetusta tv-kokista, joka kertoi saaneensa äidiltään sinnikkyyden ja vaatimattomuuden. Niistä hän tosin kertoi yrittävänsä päästä eroon.

Kuinka moni meistä pitää vaatimattomuutta hyveenä? Meillehän on opetettu, ettei itseään saa nostaa ylöspäin. On hyve olla vaatimaton ja itseään arvostamaton. Tästä samasta asiasta kuitenkin tulee ongelma esimerkiksi markkinoinnissa, jossa suomalaiset eivät osaa rinta rottingilla kehua osaamistaan ja tuotteitaan.

Minua kuitenkin kiinnostaa vain se, kuinka omassa elämässämme arvostamme tai aliarvioimme itseämme. Kuinka arvostus näkyy konkreettisesti. Ei se, että kerran vuodessa juhlapäivänä saa arvostusta, jos silloinkaan, kerro arvostamisesta. Yleensähän meillä äitienpäivänäkin äiti itse leipoo ja laittaa ja passaa perheensä, joten siitä jo voi sanoa, että arvoa ja arvostusta ei ole. Jos olisi, äiti vietäisiin valmiiseen juhlapöytään. Eikä vain äitienpäivänä vaan muulloinkin.

Tapaamistani ihmisistä suurimman osan ongelma on se, että itseä ei arvosteta ja arvostusta haetaan suorittamisen kautta. Mutta se on loppumaton tie, sillä mikään suoritushan ei kuitenkaan riitä. Aina tulee suorittaa vielä lisää, paremmin ja enemmän. Tämä suorittamisen kautta ostettu arvon kerjääminen loppuu vasta, kun oppii arvostamaan itseään omana itsenään. Tai sitten on niitä, jotka eivät edes yritä, koska ovat valmiiksi niin lyttyyn lyötyjä, että eivät usko voivansa onnistua missään.

Usein kuitenkin oma minuutemme ja arvomme on tiukasti vangittuna persoonan takkimme sisään, sen alle, jolla olemme oppineet selviytymään elämässä ja ostamaan hyväksyntään. Ja tuo takki on napitettu tiukasti. Olemmehan oppineet, että saamme hyväksyntää sen kautta, mutta jos väläytämme todellista minäämme, emme olekaan hyväksyttyjä. Mutta vain silloin kun olemme rakastettuja ja arvostettuja omana itsenämme, saamme aitoa arvostusta ja rakkautta.

Silloin voikin kysyä, kuinka kannamme minuuttamme? Kuinka kannan naiseuttani? Kuka sen on määritellyt, millainen minun on oltava? Nouseeko määritelmä itsestäni, sisältäni, omasta arvostani, vai tuleeko se ulkopuoleltani perheeni, mieheni, uskonnon tai jonkun muun määrittelemänä? Onko se määritelmä ihan oikeasti minä, minulle hyväksi, minun hyväksymäni?

Silloin, kun määritelmä itsestämme ja arvostamme on ulkopuoleltamme, kaatuvat kulissit jonain päivänä. Se voi tapahtua sairauden kautta. Se voi tapahtua konkurssin, työttömyyden tai avioeron kautta. Aina kuitenkin on kyse siitä, että olemme rakentaneet itsemme jonkun ulkoisen varaan, emme sisimpämme, todellisen itsemme.

Ja valheella on lyhyet jäljet. Jossain vaiheessa valhe kuitenkin paljastuu. Viimeistään sitten, kun vanhana dementoituu ja alkaa viimeinkin näyttää todellisen karvansa ja uskaltaa sanoa mitä ajattelee. Silloin vain on liian myöhäistä alkaa elää rehellistä elämää.

Siksi kannattaisikin perata oma arvonsa ja mihin se perustuu, auki silloin kun on vielä terve ja täysissä järjissään. Vääristyneet käsitykset on aika poistaa ja elää konkreettisesti joka päivä todeksi oma todellinen arvomme. Sanat ovat sanoja, mutta vain se, että teemme konkreettisia tekoja sanojemme vakuudeksi, tuo arvon, rakkauden ja muutoksen elämäämme.

Kun elämä tarjoaa sinulle hyvää, valitsetko puupenkin nurkasta vai plyysituolin keskeltä salia? Otatko elämältä vastaan ruusuja vai risuja? Valinnat teet sen mukaan, kuinka olet oppinut itseäsi arvostamaan ja rakastamaan. Jos elämäsi ei ole hyvää, onnellista ja kaunista, on aika katsoa, mihin arvosi perustuu ja kuka sen aikanaan määritteli. Huonon voi muuttaa, hyvää pitää vaalia.

Madeira 14 019

 

 

 

 

 

029

 

 

 

 

 

026